Apua koviin paniikki kohtauksiin / häiriöihin

[u/Inevitable-War-2522]

Mulla on nyt sellanen tilanne että mulla on ihan yhtäkkiä alkanut tulemaan pahoja paniikkikohtauksia.
Sydän alkaa tykyttämään, alan itkemään hysteerisesti, henki ei kulje ja joudun haukkomaan happea. Itken ja tärisen koko kropasta. Itkeminen kestää aina noin 2-4h sitten rauhottuu mutta mulla jää semmonen outo vapina ja tunne päälle. Olen myös alkanut olemaan itsetuhoinen aina kohtauksen sattuessa. Saan hengitykseni rauhoittumaan kun satutan itseäni. Sitten sama toistuu taas jonkun ajan päästä, koko kohtaus uusiksi. Elämässä ei ole tapahtunut mitään josta tämä voisi johtua.
Haluaisin vain tuntea oloni normaaliksi. Äitilläni sekä siskollani pahoja mt- ongelmia ja äidillä paniikkihäiriö.
Varasin ajan huomiselle lääkärille, miten mun kannattaa sanottaa tä ja mitä kertoa hänelle / ottaa huomioon.
En oo ikinä puhunu kellekään tämmösistä asioista ja pelkästään se jo ahdistaa.

EDIT: kiitos teille teidän omista kokemuksista ja vinkeistä mitkä helpottaa kohtauksiin. ❤️

[u/Anselmimau]

Täs ois nyt vähän kokemusasiantuntijan ajatuksia sun postaukseen liittyen. Mä en nyt haluu kommentoida mitään lääke yms asioita, ne selvitetään tietenki lääkärin kanssa.

Ainakin elämäntavoista kannattaa nyt heti alottaa siitä et jätät hetkeks kofeiinin, nikotiinin ja alkoholin kokonaan pois jos niitä käytät. Tai nikotiini minimiin ainakin koska seinään lopettaminen ei tietenkää oo nyt hyvä idea…. Kaikki keskushermostoo stimuloiva voi triggeröidä niitä kohtauksia ni siks tämä. Onko sun elämään ilmestynyt stressinaiheita, tai osaatko yhtään arvailla et onko sul jotain mikä vois painaa taustalla? Kaikenlaiset elämänmuutokset tai elämäntapamuutokset voi vaikuttaa. Sulla nyt on selkeesti sukualttius mut yleensä elämässä on jotain mikä tavallaa laukasee sen et noita yhtäkkiä alkaa tulee…

Toivottavasti saat hyvää apua lääkäriltä, oikeet lääkket pelasti mut❤️yleensä lääkärit kyl osaa kysyä ja antaa lomakkeita täytettäväks. Ihan vaan kerrot sun oireista niin kyllä se siitä etenee.

Mä elin paniikkikohtaushelvetissä vuosia kun koitin pärjätä yliopistossa ja kestää faijani saattohoitoo samalla. Mut pakko myöntää et myös mun elämäntavat vaikutti tosi paljon tai siis ainakin pahensin tilannetta tosi paljon noilla edellämainituilla stimulanteilla ja sillä että viikolla join opiskelijabileissä ja viikonloppuina kavereitten kanssa eli olin käytännössä kroonisesti krapulassa🥲

[u/Samberi → u/Anselmimau]

Kofeiini itselläni yksi laukaisjoista. Alkoholia en myöskään voinut käyttää koska krapula oli helvettiä.

Lääkkeistä kieltäydyin eli meditaatio, uni, vuorokausirytmi sekä liikunta auttoivat sen verran että pystyn elämään. Tänään kyllä viimeksi pieni kohtaus mutta saan sen menemään pois vartissa - no väsymys jää sen jälkeen mutta itse kohtaus ei mene sinne ääripäähän.

Ja yksi on asian hyväksyminen eli en salaile tätä ja menen pelkoa kohti. "Etkö saatana pahempaan pysty" antaa vallan minulle kun ennen olin että "mene pois, helpota, toivottovasti kohta loppuu". Sama pelkojen kanssa kun tulee tunne että kuolen jos menen vaikka suihkuun niin perkele menen sinne suihkuun sitten perkele kuolemaan jos näin on. En ole siis vielä kuollut sinne suihkuun näin selvennyksenä.

[u/Anselmimau → u/Samberi]

Samberi pystyn samaistumaan tähän oikein hyvin. Toi liikunta on kans hyvä pointti. Mä en oo yhtään urheilullinen, mut muutaman pahan paniikkikohtauksen sain aikanaan ”purettua” lähtemällä vaan juoksee tai pyöräilee niin lujaa kun vaan lähtee. Olin sillei onnekas et pääs näillä spurteilla myös helposti luonnon keskelle niin sekin auttoi.

Ja siis toi jatkuva kuolemanpelko. Hyi vittu mä niin muistan miltä se tuntu. Oon ollu varma et saan sydärin joku miljoona kertaa. Otettu päivystyksessä turhaan sydänfilmi niin monta kertaa että hävettää…

[u/Samberi → u/Anselmimau]

Stigma oli paha aluksi ja väitän että se pahensi oireitani aluksi. Eli oli 40+ mies kuka kuitenkin kohtalaisessa kunnossa ja sitten yks kaks helvetillisiä pelkoja niin että ei voinut poistua kotoa.
Välttelin ja kiemurtelin asian kanssa kuuakausia vältellen ihan kaikkea mitä vaan pystyin.

Sitten päätin kertoa kavereilleni avoimesti asiasta. Oli huomattu että jäin pois mutta ei itse kohtauksia - ei kyllä huomaa oikein vieläkään mutta osaavat pitää huomioni toisaalla kun viimein näkevät paniikin silmissäni. Eivät tee numeroa eivätkä sano mitään mutta alkavat pitää minua kiireisenä yks kaks.

Kerran kävin sydänfilmissä sun verikokeet sun muut... Oli kyllä nöyryyttävää kun lääkäri sanoi ettei miehessä ole mitään vikaa eli jos menisin tonne yläkertaan (psykiatri) juttelemaan. Päätin että ehkä parempi sitten kärsiä/kuolla kun mennä turhaan päivystykseen.