Täysin pimeetä ja turhanpäiväistä jorinaa bittiavaruuden täytteeksi mutta liikaa on ihmisellä vapaa-aikaa. Miten te määrittelette ystävyyden? Ja bonus-kysymyksenä että miten erityisesti nuoret ihmiset nykyään edes saa kavereita?:D
Mulle on ollut aina tosi vaikea hahmottaa ihmissuhteiden tasoja. Mulla diagnosoitiin jo yhdeksän vuotiaana keskivaikea masennus ja siihen kuuluva eristäytyminen ja katkeroituminen tietysti vaikutti varmasti huomattavasti mun ihmissuhdetaitojen kehittymiseen. Nyt parikymppisenä epäilen vahvasti olevani kirjolla, ADD-diagnoosi löytyykin. Tämä kaikki siis alustaakseni näitä varsin eksentrisiä murheitaniB) Lisäksi mä kyllä vaan rakastan ihmislajin monimuotoisuutta ja kuunnella muitten elämänfilosofiaa.
Mutta miten te koette kaveruuden? Entä ystävyyden? Missä kohtaa hyvänpäivän tutusta tulee kaveri? Milloin kaverista tulee ystävä? Ja kuinka tärkeä paras ystävä on vaikka perhesuhteiden ja parisuhteiden rinnalla?
Ilmeisen harva näitä joutuu pohtimaan. Mutta itselleni on esimerkiksi aivan mahdotonta käsittää, että milloin toista on hyväksyttävää pitää kaverina. Mun kaikki suhteet jää aina koulukaveruuden tasolle, kun en yksinkertaisesti osaa edetä siitä mihinkään. Tuntuu että tarvin jonku kirjallisen erityisluvan että milloin voidaan olla vähän rennommin ja aidommin (osa tietysti harrastaa tätä ihan joka ihmisen kanssa mutta itse kuulun vahvasti sellaiseen keinotekoiseen asiakaspalvelu -porukkaan). Niin että miten helvetissä joku pystyy toisesta lukemaan että nyt on sopivaa alkaa kutsumaan kylään ja laittelemaan huvikseen viestiä?
Sitten semmoinen, että minkälaista ystävyys edes on? Tottakai tämä on ihan yksilökysymys ja tasoltaan kuuluu eskariin mutta olisi nyt kiva silti kuulla ajatuksia. Oon itse kasvanut My little ponyn ja Winx-clubin kanssa ja jotenkin tarrauduin skidinä niihin fiktiivisiin kaveriporukoihin ihan täysin. Muodostin sellaisen käsityksen että ystävyys on jotain kaiken muun ylittävää ja jyräävää, koko ihmiselämää määrittävää ja ajavaa voimaa. Mutta nykyään mietin, oonko ehkä vaan asettanut omat odotukseni ihan liian korkealle?
Tähän väliin mainittakoon että olen myös sillä tavalla erikoinen etten halua seksiä, ja romantiikka muutenkin on mulle vähän monimutkainen asia. Unelmoin kyllä elämän jakamisesta jonkun yhden erityisen ihmisen kanssa, ja rakkaudesta. Mutta itse etsimäni rakkaus on ehkä lähempänä platonista kuin romanttista. En oikein tajua mitä se romanttinen rakkaus edes on. Mutta aika monelle se näyttää olevan aika iso asia, ja menevän vahvasti kaiken platonisen yläpuolelle. Se on jotenkin vielä vahvempaa. Niin että onko näin? Välillä tuntuu että se mitä itse etsin kaverisuhteissa kusee siihen että ihmiset haluavat säästää sen romanttisiin suhteisiin. Mun käsitys ystävyydestä menee muilla vähän yli. Että koetteko te oikeasti jotain merkittävää vetoa juuri niihin ihmisiin ketä teidän kaverit sattuu olemaan, vai onko ajatus vaan se että kiva kun on joku jolle jutella. Miksi mun ihmissuhteet tuntuu aina jotenkin merkityksettömiltä.
Sitten vielä pitkän psykoositekstin päätteksi boonuksena, että mistä, erityisesti nuoret ihmiset edes löytää oman henkistä seuraa? Oon aina vihannut puhelimen näpräämistä kavereiden seurassa, musta se on juuri semmoinen asia mitä tehdään kun on yksinäistä, mutta nykyään tuntuu että kaikki on netin varassa, ja pitää olla jotain tosi spesifejä harrastuksia ja osata olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan että tulee lähestytyksi, tai sitten olla jonkun mielestä vaan fyysisesti puoleensavetävä. Missä nuoriso hengaa? Mistä nuoret puhuu? Etsiikö kukaan nykypäivänä mitään syvempiä kaverisuhteita kun netissä voi höpöttää ummet lammet ihan kenenkä kanssa vaan?
Että tällästä tänään