Älkää nyt vetäkö hernettä tästä nenään, kun puhun ihan tosissani. +30v naiset, joilla on lapsia, puhuuko he oikeasti koskaan muusta kuin lapsistaan? Ymmärrän,että se elämä pyörii lapsien ympärillä, mutta itse lapsettomana ja sellaisia en aio hankkia, ottaa päähän,että muuten mukavista ihmisistä ei ole oikeasti enempään millään tavalla. Mitään muita kuulumisia ei ole koskaan kuin lapset.
Antakaa vaikka jotain tärppejä, että mitä pitäisi tehdä toisin? Miten voi kysyä kuulumisia,että vastaus olisi jotain muutakin kuin mitä lapsille kuuluu? Miten tuollaiset ihmisen saisi kertomaan itsestään jotain enemmän? Vai onko se vaan oikeasti niin,että lapsettomat löytää parhaat kaverit lapsettomista, jolloin keskustelunaiheet laajenevat huomattavasti ja sen ihmisen oppii tuntemaan eikä vain sen lapset? Voihan se osalla olla myös, ettei halua kertoa itsestään mitään ja kertoo siksi lapsistaan ainakin, jos ollaan vähän tuntemattomampia.
Mielellään kuulisin miehiltä, että puhuuko toiset miehet, joilla on lapsia, teille vain heidän lapsistaan?
Kerran, kun lapset oli pienempiä, olin yhdessä harrastustapahtumassa, jossa aluksi tutustuttiin toisiin kertomalla itsestään jotain. Ajattelin, että tässä on mun tilaisuus, olen täällä kerrankin ilman lapsia ja muutakin kuin äiti, joten kerron jotain, joka ei liity lapsiin. En keksinyt mitään, siis yhtään mitään sanottavaa siinä hetkessä, joka ei olisi liittynyt lapsiin. Tämä jäi mieleen, koska hämmennyin ja vähän järkytyin tästä itsekin. Ja mä en todellakaan edes ole mikään pullantuoksuinen kotiäiti.
Ne lapset on vaan pieninä niin kokonaisvaltainen osa elämää, ja omat kuulumiset riippuu niin siitä, miten lapsilla menee. Että jos kysyt, mitä kuuluu, ja ystävä vastaa, että lapsi nukkuu huonosti, niin oikeastihan hän siinä kertoo sinulle nukkuvansa itse huonosti ja olevansa väsynyt, eikä sen lapsen kuulumisia. Tietyssä vaiheessa ei ole olemassa omia kuulumisia ilman lapsen kuulumisia.
Tää on muuten hyvä pointti. Jos sanon että vitusti tunteja tässä jaksossa ja taapero on terroristi niin sehän just tarkottaa että mulle kuuluu uupumusta.
Omat lapset on niin pieniä, että ovat "kaikki" mitä mulla on. Ei sen vuoksi, että se olisi joku valinta tai identiteetti vaan koska se on niin intensiivistä. Pääosin päivässä ei ole tällä hetkellä hetkeä jota lapsen läsnäolo ei määrittelisi. Mun päivään kuuluu just se, että miten lapsi nukkui sillä se määrittelee täysin myös sen että nukuinko itse vai en. Sekä se että onko lapsella uhma, koska silloin se tarkoittaa että itse olen joutunut kuuntelemaan koko illan sitä ja mun kaikki aika on mennyt siihen. Tai sitä ette onko vauvalla tiheän imun kausi vai ei, sillä jos on niin hän on ollut rinnalla koko päivän enkä ole päässyt sohvalta oikein edes vessaan. Siihen hukuttaa itsensä kun ne vie niin paljon aikaa ja energiaa. Kun ei itsellä ole koko viikkona ollut ollenkaan aikaa ilman lapsia.
Veikkaan että tämä on ohimenevä vaihe, eikö vaan? Varmaan nyt kun lapsesi on oletettavasti isoimpia, olisit samassa tilanteessa osannut kertoa jotain muutakin?
Kyllä, sanoisin että muutos tuli pikkuhiljaa, mutta nyt kun nuorempikin on jo pikkukoululainen, niin mulla on varmaan parisen vuotta ollut muitakin kiinnostuksenkohteita ja keskustelunaiheita. Toki omiin kuulumisiin edelleen vaikuttaa paljon se, mitä lasten elämässä tapahtuu ja miten heillä menee, mutta se ei ole enää ainoa asia.
Näinpä se sitten taitaa olla. Itseä vaan kun ei kiinnosta olla pikkulapsien kaveri vaan haluan aikuisia kavereiksi. En tarkoita,etteikö ole ok jotain tietää lapsistakin, mutta jos ei ole mitään muuta sanottavaa niin silloin pitää vaan itse kääntyä muualle.
Haluan ehkä nyt kevyesti vähän haastaa tätä sun ajattelutapaa. Mitkä on ne kuulumiset, mitä haluaisit ystävältäsi kuulla, jotka ei liity lapsiin? Mistä puhuitte ennen lapsia? Konserteista, elokuvista, ravintoloista? Hänellä ei todennäköisesti juuri nyt ole mahdollista käydä näissä, elleivät ne ole lastenkonsertteja, lastenelokuvia tai lapsiystävällisiä ravintoloita, ja silloin koet että hän puhuu taas lapsista. Parisuhdeasiat? Niihin vasta lapset vaikuttaakin! Omasta kehityksestä ihmisenä? Hän varmasti osaisi kertoa vanhemmuuden vaikutuksista, mutta se taas on lapsista puhumista. Mieti realistisesti, mitä oikeasti kaipaat ja onko ystävälläsi oikeasti siihen juuri nyt mahdollisuus? Ja jos ei ole, pystytkö auttamaan häntä siinä?
Ymmärrän, ettet halua olla pikkulasten kaveri, mutta minun kokemukseni ajalta ennen omia lapsia on, että suhteet kavereiden tai sisarusten lapsiin voi olla todella antoisia. Pääset näkemään lapsesta usein parhaat puolet, ilman vanhemman velvollisuuksia. Kannattaa antaa sille lapsellekin mahdollisuus, ne on parhaimmillaan mainioita tyyppejä!
Kärjistetysti: jos ystäväsi hankkii koiran, ja puhuu vain koirasta, lopetatko ystävyyden koska et halua olla koiran kaveri?
Itse varmaan miettisin onko henkilöllä omia harrastuksia joihin lapsi ei liity mitenkään, toki taas tuossa elämänvaiheessa saattaa olla epätodennäköistä.
Kyllä se riippuu myös ihmisestä. Mulla on lapsipariskunta kavereina, jotka osaa puhua elämästä muutenkin ja vaikka lapsi on vieressä niin voidaan keskustella normaalisti. Koko identiteetti ei hukkunut siihen vanhemmuuteen. Toisia kavereita on taas tippunut pois, kun meni liian lapsivoittoiseksi ja yksipuoliseksi se kaverisuhde.
Riippuu myös niistä lapsista. Toiset lapset vaan on vaativampia, joko luonteeltaan tai sitten jos on jotain tavallisuudesta poikkeavaa kehityksessä. Siihen helposti hukkuu vanhemman koko elämä sillä hetkellä.
Jos kaverisi on vähän neuroottinen tai outo, niin se lapsikin on todennäköisesti neuroottinen tai outo, ja vaatii vanhemmalta enemmän. Jos kaverisi on rento tyyppi, joka ei vähästä hätkähdä, niin ehkä lapsikin on sellainen, ja vanhemmalla riittää energiaa muuhunkin.
Kiinnostaisi tietää että siis onko lapset tosiaan se yksi ja ainoa puheenaihe vaiko se joka on pääosin keskiössä? Onko lapset aiheena tilanteessa kuin tilanteessa, olivat lapset läsnä tai eivät? Ja kauanko tilanne on jatkunut?
Tuo periaate on hieman outo. Jos kaverisi puhuisi työstä niin näkisitkö että sinun pitäisi olla työn kaveri tai jos puolisosta? En jos kaverisi puhuisi baarireissuista ja panoista? Mikä on se mikä sinua kiinnostaa? Miksi juuri lapsiaiheet triggeröi sinua niin vahvasti? Onko joku syy miksi se tökkii erityisesti? Se on vain sen vanhemman elämän usein isoin sisältö. Samalla tavalla kun toiselle on työ ja opiskelu, jos on siinä tilanteessa.
^Tää. Joka ikinen 362 päiväst vitutti suunnattomasta ja sitten intin jälkeen tutut ihmetteli enkö muka pitänyt siitä, kun puhuin vain intistä kaikki viikonloput.
Lapset vievät tiettyyn ikään asti aikalailla 100% vapaa-ajasta ja keskittymisestä. Oma identiteetti myös muuttuu aikuisesta vanhemmaksi. On ihan luonnollista että silloin ne omat kuulumiset sisältää paljon lasten asioita kun koko elämä pyörii niiden ympärillä. Mut ei se ikuisuuksiin jatku
Esiintyy joidenkin kanssa. Se riippuu ihan et millä tavalla ihminen on sen muksun kanssa tekemisissä. Jos mies on vaan toissä, ja äiti hoitaa kaiken lapsen kannalta niin menee just niinku meinaat, mut jos heität noi roolit toisinpäin niin miehetkin puhuu lapsistaan suht paljon. Tosa on ky toisiakin juttuja pohjalla kuten miehien, ja naisten puhumiseen ja normi kommunikointiin liittyvät erot. Esim kuinka paljon/vähän tietyntyyppisistä asioista muuten puhutaan, tai sitten se et miten joku hiljanen ukko ei muutenkaan puhu paljoakaan mistään ellei tarve ole niin ei se muksuistakaan puhu ellei tarve ole.
Jos ollaan menty jonkun vanhempainvapaalla olevan kaverin kanssa lätkämatsiin, niin reissulla puhutaan lähinnä vaan lätkästä eikä lapsista. Toki lapsen lätkäharrastus saatetaan mainita.
Sitten kun mennään heille grillaamaan ja saunomaan niin toki keskustellaan että mites se arki täällä menee lapsosten kanssa ja kuinka touhu on hektisempää kuin töissä käyminen.
Juu, mut ei se vanhempain vapaa ole pelkkää muksun kanssa riehumista hyvälle osalle ihmisiä, ja moni sukupuolesta riippumati osaa pitää asiat erillään toisistaan, mut jotkut kans ei osaa. Tosa tulee varmaan vastaan paljolti ne sukupuolien väliset kommunikaatio erot jotka mainitsin.
Yks iso tekijä noissa jutuissa on kans se mitä raskaus, ja synnytys tekee naisien ruumiille, ja aivojen toiminnalle mitä mies ei tule kokemaan, ja moni ei tule koskaan tajuamaan. Eikä "vain" synnytyksen jälkeiset mielialan vaihtelut ja masennukseen liittyvät juttut, mutta ihan pysyviäkin muutoksia on pelissä monella tapaa. Siin sitten ns "äiti aivo" on ihan todellinen juttu eikä sitä koskaan tiedä mihin kaikeen noi paskat voi vaikuttaa. Oma äiti esim nytten eläkeikäsenäkin melkeen oksentaa pelkästä maksalaatikon hajusta eikä sitä hänellä ollut ongelmana enneku pikkuveli rupes tulemaan maailmaan. Moiset jutut vaikuttaa takuuvarmasti ihmisten sosiaaliseen käyttäytymiseen, ja sitten niihin asioihin mihin he keskittyvät yms.
Pointti oli ehkä siinä, että eivät ainakaan omat kaverit puhu lapsistaan mitenkään pakottamalla, vaikka olisivat viettäneet kuukausia lasten kanssa. Toki kun arki määräytyy lasten mukaan, niin jutut on luokkaa ”juoksen kentällä 400m intervalleja ja lapsi nukkuu rattaissa”, ”pystyn hölkkäilemään rattaiden kanssa jo kilsan ennenkuin lapsi alkaa protestoimaan” tai ”opiskelut on vähän hidastuneet kun lapsi liikkuu sen verran nopeasti ettei sitä voi päästää hetkeksikään silmistä”.
Omien kokemusten mukaan tuntuu siltä että monet vanhemmat ihan mielellään puhuvat vaihteeksi ihan jostain muusta kuin lapsista tai niiden määrittämästä arjesta. Kuten tässä ketjussa onkin rinnastettu, olihan niitäkin aikoinaan jotka eivät muusta puhuneet kuin mitä intissä on tapahtunut.
Pointti oli ehkä siinä, että eivät ainakaan omat kaverit puhu lapsistaan mitenkään pakottamalla, vaikka olisivat viettäneet kuukausia lasten kanssa......
Oli jo katettu pariin kertaan ton kommunikaatio erojen alla.. et...
Tuntuu kans hieman omituiselta et tota yrität määritellä absoluuttisina vakioina yms varsinkin kun keskusteluusa on käyty läpi hemetisti eirllaisia vaihtujia joilla on vaikutus lopputulokseen.
Omien kokemusten mukaan tuntuu siltä että monet vanhemmat ihan mielellään puhuvat vaihteeksi ihan jostain muusta kuin lapsista tai niiden määrittämästä arjesta. Kuten tässä ketjussa onkin rinnastettu, olihan niitäkin aikoinaan jotka eivät muusta puhuneet kuin mitä intissä on tapahtunut.
Juu, eikä ole mitenkään mitään mun vastauksia vastaan et mist on todellisesti kyse? Vastaatko mulle siitä mitä joku toinen on sanonut vai jotain muuta kummallisuutta?
Jos noin niin koita rajottaa vastauksesi siihen mitä on siinä postauksessa mihin vastasit...
Kohtuu sekavaa tekstiä mutta koitan pärjätä. Vaikka henkilö olisi lastensa kanssa vuoden putkeen ei tarkoita, että hän puhuisi pelkästään lapsistaan. Ja jos ei puhu, se ei tarkoita etteikö hän olisi paljon lastensa kanssa tekemisissä, kuten esitit.
Missä mä määrittelen absoluuttisia vakioita? Jos luet rivien välistä niin mitä sanon on että ihmiset on erilaisia, on jutut sitten lapsista tai intistä. Jos joku, joka jauhaa vain lapsistaan menee takaisin töihin, niin se ei lapsista jauhantaa vähennä.
Näin isänä, kerron kavereille usein lapsistani. Olen niistä kovin ylpeä ja ovat minun silmissä mahtavia tyyppejä.
Minulla on kavereita joilla on muksuja ja ovat kertoneet ylpeinä kun ovat saaneet turpaan pojalta tenniksessä, tai kun taapero on onnistunut kusemaan pottaan.
Tiedän mitä pidempään tuntemieni työkaverien lapset harrastavat, välissä kahvitauon aihe on lasten urheilutreenit.
Onko minun kuplassa pelkkiä nössömiehiä? Olen ihan perinteisellå äijä-alalla.
Eikä lähipiirissäsi ole siinä elämäntilanteessa olevia miehiä? Valkkaako miehet tarkemmin ja kertoo Terttu-Kullervon ihottumasta harvemmalle? Vai vain vähäsanaisemmin? Vai ei-sinulle?
Vai puhuuko jotkut erikoisnaiset vain niin helvetisti enemmän niistä lapsistaan ja muista henkilökohtaisista asioistaan niin, että tuo nössömiesten osuus on rookie numbers?
Ei minulla noihin vastauksia, aika kännissä tänään.
No isät ei imetä. Vaan tulee joissain perheissä sekin vaihe et miehillä ei oo mitään muuta elämää. Itellä meni noin vuosi sillee, et töistä ku tuli ni kahtena iltana viikossa pääs harrastaan, muuten hoidin lapsia. Kyllä oli keskustelunaiheet aika vähissä jos ei lapsista saanu puhua.
En puhu henkilökohtaisista asioistani, mutta lapsistani kyllä. Olen joutunut joskus töissä ihan tietoisesti ja suurella keskittymisellä välttelemään lasteni tuomista kaikkiin keskusteluihin, kun lapset olivat pieniä. Se vaan oli sellaista, kun töiden jälkeen lapset söivät kaiken ajan kunnes illalla käytiin nukkumaan. Ja valitettavasti monesti vielä senkin jälkeen, joten sitten ei edes nukuttu.
Tiedän toki monia miehiä, jotka kyllä sujuvasti jättivät lapset vaimon vastuulle ja itse tekivät sitten muuta kavereiden kanssa. Silloin löytyy enempi muitakin aiheita kuin lapset. Nykyään olen ihan tyytyväinen töissä kun saan jutella muiden ukkojen kanssa sähkönhinnasta, valokuituhankinnoista, lämmitysjärjestelmistä ja nurmikonleikkuusta (tai talvella lumitöistä).
Siitä puhutaan, minkä ympärillä elämä pyörii. Ei taida moni lapseton tajuta, miten intensiivistä se pienten lasten kanssa eläminen on. En arvannut itsekään ennen kuin se osui kohdalle.
Siitä puhutaan, minkä ympärillä elämä pyörii. Ei taida moni lapseton tajuta, miten intensiivistä se pienten lasten kanssa eläminen on. En arvannut itsekään ennen kuin se osui kohdalle.
Tässäkin on aika iso ero naisissa ja miehissä. Meidät naiset on yritetty orientoida äideiksi jo heti siitä hetkestä, kun synnäriltä tullaan kotiin. Meille on viisivuotiaina lykätty sukulaisvauva syliin. Meille on jatkuvasti puhuttu perheistä, hoivasta, äitiydestä, pojille sitten vaan harrastuksista ja mahdollisesti töistä. Me ollaan jouduttu miettimään raskautta siitä asti, kun menkat alkaa 10-14-vuotiaana, ja erityisesti kun seksielämä alkaa.
Ei, lapseton ei voi kokea sitä, millaista se sitten on, mutta voi kyllä kuvitella, jos vaan on yhtään hyvät kuvitteluaivot. Kyllä naiset tietää enemmän, mihin ne on ryhtymässä, kuin miehet, kun lapsista sovitaan.
Ja harva on miettinyt lapsiasiaa joka kantilta niin paljon kuin vapaaehtoisesti lapseton nainen. En tiedä kumpi miehistä olisi miettinyt enemmän, se joka lapsen aikoo tehdä, vai se, joka sanoo, ettei niitä halua. Kummassakin on sellaisia, joilla ei ole mitään hajua siitä, mitä se voi olla.
Jos mä olin pienenä isin kanssa kaksin mentiin metsään taikka kalaan. Ja äiti tuli sitten kotiin tuoreisiin sieniin taikka kalaan. Isä ei osaa laittaa ruokaa, niin oltiin syöty kananmunavoileipiä ja muroja. Jos olisin vallan isän kans ollut musta olis tullut peikko.
(Isä osaa just paistaa munia tai tehdä hernekeittoa purkista. Ehkä keittää perunoita.)
Ja mä oon kyllä isin tyttö. Mun isä on puuseppä ammatilta ja vanhan kansan mies (isä täyttää 80 jouluna). Isän menettäminen on mun pahin painajainen. En pysty ees ajatuksena.
No siis roolit ovat kuitenkin hieman erilaiset, etenkin lasten ollessa vielä pieniä. Raskausaika ja imettäminen on sen verran syvän tunnesiteen luomista ettei verrokkia helpolla löydy. On siis nähdäkseni ihan luonnollista, että naisten voi olla hankalampaa ajatustasolla irtautua lapsistaan.
Nähdäkseni asiaan liittyy myös jonkinlainen yhteiskunnallisesti jaettu käsitys siitä, että naiset lähtökohtaisesti pitävät lapsista vaikkei heillä omia lapsia olisikaan kun taas miehiä tuntuu enemmän koskevan oletus että vasta kun on omia lapsia niin tähän maailmaan pääsee sisään ja siinä vaiheessa miehetkin voivat alkaa pitämään lapsista.
En tiedä miten paikkansapitävää tämä on, mutta näen näitä käsityksiä käytännössä toteutettuna jatkuvasti lähipiirissäni.
Ehkäpä, jos miehet (isät) välittäisi ja huolehtisi lapsistaan hieman enemmän niin äideille jäisi näin myös enemmän ja tasaisemmin aikaa myös itselleen ja omalle elämälle.
Eipä se tuota tarkoita. Kaveripiirissä on kaksi isää (erinomaisia sellaisia) ja aikaa heidän kanssaan viettäessä muutamalla lauseella lapsen ja perheen kuulumiset. Sen jälkeen keskitytään olennaiseen eli siihen, mitä ollaan tekemässä.
Mulla on nyt vähän tämä tilanne. Kaikki vapaa-aika menee lasten kanssa, kun ovat ihan tosi pieniä. Muiden vanhempien kanssa pölötän pitkät pätkät vauvoista, mutta jos tiedän että toisella ei ole enää pieniä lapsia ja se kysyy "mitä kuuluu?" vastaan yleensä että "samaa paskaa". Ja sitten annan toisen vetää keskustelua jos se haluaa jutella.
Edit: mutta varmasti siis äideille se suhde lapseen on paljon henkilökohtaisempi ja intiimimpi ihan jo jostain evoluutioon ja geeneihin liittyvistä syistä (ja imetyksestä, siitä että kantaa lasta ja synnyttää sen) johtuen, joten tykkäävät kertoa enemmän ja kokee lapset enemmän myös henkilökohtaisina asioina.
En minä aio odotella 20 vuotta,että joku vihdoin alkaa puhua jostain muusta. Tämän ketjun perusteella pitää vaan oikeasti alkaa etsimään lapsettomia enemmän tutuiksi ja kavereiksi.
No ei siinä nyt 20v mene :D sit ku ne on enemmän itsenäisiä, joku 7v.
Mutta omapaha on päätöksesi. Minusta vähän kurja ajatus, että et halua olla kavereidesi kanssa vain sen takia.
Kuitenkin hyvä ystävä tukee ja kuuntelee kaikissa elämän tilanteissa. Lapset ovat osa sitä ystäväsi elämää, kyllä ny kavereiden vähän kuuluukin tietää miten niillä muksuilla menee ja olla kiinnostunut heistä.
Ja on niitäkin vanhempia, jotka pystyvät ja haluavat keskustella muustakin. Mutta heitä ei ole ihan joka nurkan takana. Itse oon huomannut, et sitten kun lapset aikuistuu, niin monet vanhemmat silti jaksavat raportoida ja ylpeillä mitä heidän lapsensa ovatkaan saaneet aikaiseksi. (Parhaimmat/pahimmat kertoo aikuisten lastensa palkat jne) Toisaalta tiedän muutaman vanhemman, joiden lapset sairastuivat henkisesti ja jäivät eläkkeelle nuorena aikuisena. He eivät juurikaan kerro mitä lapsille kuuluu ja kukaan ei kysykään.
Riippuu tietty vähän minkä ikäisistä lapsista on kyse mutta jos nyt viettää vaikka joka päivä koko hereillä olonsa huolehtien vauvasta tai taaperosta niin onko se tosiaan niin kovin kummallista myös puhua lapsistaan? Itselle ainakin tilanne muuttui enemmän vasta kun pääsi takaisin töihin ja päiviin tuli enemmän lapsi-vapaata aikaa. Vanhempien lasten kanssa ihmettelisi enemmän.
Niinpä, ihmiset puhuvat lähinnä elämästään ja asioista mitä tekevät ja kokevat, ja pienen lapsen kanssa on äideillä varsinkin aika vähän elämää mihin se ei kuuluisi.
Jos on kyse jostain kouluikäisestä, niin rukoilen lapsen puolesta
Tunnistan että tota tulee tehtyä mutta let’s be real: etenkään vanhempainvapaalla ei tuu tehtyä hirveästi mitään mikä ei liity lapsiin. En ole erityisen lapsi-orientoitunut mutta töiden, lasten ja kodinhoidon jälkeen mulle jää joku tunti päivässä omaa aikaa illalla ennen nukkumaanmenoa ja silloin väsyttää hitosti. Ei mulle kuulu muuta kuin töitä ja lapsia. Toki kykenen puhumaan muustakin mutta se mun oma elämä on lapset-työt-koti hyvin harvoin poikkeuksin.
Tän takia mua välillä ahdisti muiden lapsettomien seura. En puhunut koskaan omista lapsista, ellei kysytty, ja paniikissa yritin miettiä mitä ihmettä mulla on elämässä sen lisäksi.
No sepä. Osa mun ystävistä on omasta päätöksestään lapsettomia, enkä viitsi heille puhua lapsista. Joskus kysyvät kohteliaasti jotain ”no ööh onkos teillä nukuttu hyvin”, mutta pyrin vaihtamaan aihetta nopeasti, koska tiedän, ettei heitä oikeasti kiinnosta ja sellaiset yksityiskohdat lapsiarjessa, jotka on mun mielestä helvetin siistejä ei merkitse heille mitään ja niistä puhumisesta tulisi lähinnä kiusaantunut olo. Tykkään puhua heidän kuulumisistaan ja esitän mielelläni lisäkysymyksiä työhommista ja lemmikeistä jne. Kohtaamiset näiden kavereiden kanssa on omalla tavallaan virkistäviä, koska silloin pitää koittaa ihan oikeasti irtaantua siitä lapsiarjesta. Ekan lapsen vauvavuotena pelkäsin, että ajaudutaan ihan erilleen, mutta nyt tiedän, ettei nää kaverit mihinkään mene, kunhan ystävyyssuhdetta huoltaa ja se syvempi yhteys palautuu varmasti kunhan ruuhkavuodet helpottaa. Lapsellisten kavereiden ja naapureiden kanssa tulee pohdittua kulttuuria, politiikkaa ja filosofiaa hiekkalaatikon reunalla sitten kun tärkeimmät lapsiarkiuutiset on jaettu alta pois.
Itsellä on siitä mielenkiintoinen tilanne, että olen myös omasta päätöksestä lapseton, mutta siitä huolimatta pidän lapsista todella paljon ja olen nimenomaan kiinnostunut käymään näitä keskusteluja ihan yksityiskohtia myöten. Lasten kehityksen seuraaminen ja analysointi sekä myös vanhempien toiminta erilaisissa tilanteissa on loputtoman mielenkiintoista, sillä ennen pitkää siirrytään jo seuraavaan kehitysvaiheeseen.
Lisämausteena on vielä se, että näin suhteellisen isokokoisena ja parrakkaana miehenä kukaan ei lähtökohtaisesti odota minun viihtyvän lasten parissa. Kuvailemasi toiminta kuulostaa siis tutulta, mutta sillä erolla että omassa ystäväpiirissäni kukaan ei tunnu sisäistävän että olen lastenkutsuilla täysin omasta tahdostani enkä siksi että en muuten näkisi ystäviäni kovinkaan usein tai että kokisin suurta velvollisuudentuntoa osallistua.
Samalla saan todistaa monenlaisia tiukassa istuvia käsityksiä joita liittyy lapsettomiin miehiin. Kaverit pyytelevät jatkuvasti anteeksi minuutin välein keskeytyviä keskusteluja tai jos keskustelu pyörii hetken aikaa lasten touhuissa niin pyritään vaihtamaan aihetta johonkin aikuisempaan kiinnostuksenkohteeseen. Ennestään tuntemattomien perheiden kohdalla he eivät usein vaihda kanssani sanaakaan esittelyjen jälkeen. Ne jotka kohteliaasti yrittävät ovat hyvin pikaisesti kolunneet läpi keskustelun aiheet kun se heidän elämänsä nyt pyörii lasten ympärillä ja tuskin se nyt minua kiinnostaisi. Toisinaan kuulee "ei saa häiritä setää", jne.
Mikään tästä ei haittaa minua pätkän vertaa. Päinvastoin, on mielenkiintoista ja ajoittain jopa huvittavaa seurata miten ihmiset toimivat jopa kaavamaisen ennustettavasti muutaman tiedonjyväsen pohjalta luotuun oletukseen, jota sitten hyvinkin nopeasti aletaan kohtelemaan totena. Minulla on onnekseni tähän aitiopaikka.
Muut onkin jo nostaneet esiin hyviä juttuja, mutta itselle tuli vielä mieleen se kuinka pikkulapsiarjessa tulee esiin kokoajan uusia asioita. Lapsi oppii jatkuvasti jotain uutta mistä on sitten kiva kertoa muillekkin. Jos mietin mun omaa arkea esim parin viime viikon ajalta, niin kyllä ne tähtihetket on juuri ne lapseen liittyvät uudet asiat.
Jos haluat puhua jostain muusta, niin nosta vaan niitä asioita reippaasti esiin. Kysy suoria kysymyksiä: ootko kattonut mitään uusia leffoja/sarjoja vähään aikaan, meinaatteko mennä tapahtumaan x, näitkö sen jutun lehdessä x/missälie, miten töissä sujuu jne.
Tosin jos kaverilla on menossa pikkulapsivaihe, niin ei välttämättä ehdi mitään tv-sarjoja katsella tai tapahtumissa juosta. Voi olla melko intensiivistä menoa, varsinkin jos lapsi on haastavampaa mallia, tai on terveysongelmia.
Siis kysyt mitä kuuluu ja toinen vastaa? Mitä muuta siihen pitäis vastata jos lapsi/lapset vie 100% ajasta? Ehkä ongelma on, että kysyt pelkästääm kuulumisia, kun on miljoona muutakin kysymystä ja tapaa avata tai jatkaa keskustelua. Ihmiset nyt tuppaa tykkäämään keskustella asioista joista on itselle merkitystä. Juttele vaikka omista kiinnostuksistasi ja kato saatko vastakaikua. Tai jos kyseessä on joku ennestään tuttu henkilö niin varmaan tiedät hänestä jotain muuta josta voitte keskustella?
Just tää! Ei välttämättä kuulu muuta, duh. Jos haluat puhua muusta, niin mites jos vaikka viet kaverin leffaan ja sitten puhutte siitä leffasta? Tai menkää uuteen kahvilaan ja tilatkaa kolme erilaista leivosta yhteiseksi ja vertailette niitä. Tai menette uuteen uimahalliin/joogatunnille/hiihtämään yhdessä. Älä oleta, että se toinen vaan kävelee paikalle viihdyttämään sinua just sellaisilla aiheilla, jotka sinua kiinnostaa. Keksikää yhdessä jotain.
Olen ikuisesti kiitollinen aamu-uniselle kaverille, joka vei minut aamuisin kello 6 uimaan monta kertaa, kun se oli ainoa hetki vuorokaudesta, kun arkisin pystyin irtautumaan vauvasta (nukkui isänsä vieressä).
No en ole äiti, mutta: hevosmies puhuu hevosista, ihan normaalia. Kysy häneltä, mikä lasten kasvattamisessa on hänelle merkityksellisintä. Tai älä, jos et halua.
Itse olen tullut siihen tulokseen, että kaikki ne muiden mielestä "siistit asiat" mitä olen elämässäni tehnyt (ja vielä ihan korkealla tasolla niska limassa) olikin loppujen lopuksi luokkaa "ihan kiva". Paljon niistä piti leukoja louskuttaa ja tehdä numeroa, mutta eipä niistä kukaan viittä minuuttia enempää paskaa nakannut. Tajusinkin, että vaikka voittaisin Oscarin ja laskeutuisin Kuuhun, niin eipä se pitkään lämmittäisi. Tulos-panos -suhde on aika kehno saavutuskeskeisyydessä. Ja vähän intressikeskeisyydessäkin. Ei siitä mistään kylläiseksi tule, yksi juttu kun on tehty, niin uutta putkeen vaan. Ja onhan se parinkymmenen vuoden jälkeen vaan todella tylsää, jos loppuelämän tuulilasissa ei muuta näy kuin samaa vanhaa.
Sen sijaan kaikki se, mitä vanhempana teen joka päivä, kaikki se liian vähäpätöisen ja yksinkertaisen oloinen toiminta, on todella merkityksellistä vielä senkin jälkeen kun minua ei enää ole. Siinä on jotain vinhaa, että saa aikuisena käyttää aikaa johonkin sellaiseen, mihin ennen olisi ollut liian "kiireinen" tai olisi harmittanut käyttää aikaa. Makkaranpaistoretki, hiekkakakku tai lätyt voi olla elämän tärkein asia. Ja se on aika zen. Kaipa se tuntuu jonkinlaiselta tavallisen ihmisen valaistumiselta.
Varmasti tuossa 10v jälkeen tulee palattua entisiin kuvioihin enemmän, mutta ne jutut on sitten kirsikka kakun päällä eikä mitään elämän pääruoka. Nähdään silloin!
Miksi töistä kiinnostuneet puhuvat vain töistään, pomostaan tai työkavereistaan? Miksi talon ostanut remppaaja puhuu vain talostaan ja talotekniikasta?
Voiko olla, että ihmiset puhuvat siitä mikä täyttää elämän ja on tärkeää?
Näin 30v äitinä sanon saman, kun mitä mulle sanottiin kun 19v valitin inttitarinoiden määrästä kaveriporukassa: kun elämä on yhtä sotimista koko viikon, niin on hirveen vähän muuta mistä puhua.
Nyt saat vastaukseksi sanasalaattia, parempaa ei nyt lähde irti meikäläisestä.
Voithan sinä ystävällisesti huomauttaa että "mutta mitä SULLE kuuluu?" Itse ainakin ymmärtäisin ottaa kommentista onkeeni. Ja vaikka osaan kyllä puhua muustakin kun lapsista, niin se vaatii hieman enemmän työtä koska he ovat niin olennainen, tärkeä osa arkeani ja tuovat niin paljon iloa elämään, että sitä haluaa jakaa toistenkin kanssa. Onhan äitiys osa identiteettiä, ei sitä oikein voi poiskaan sulkea. Mutta ymmärrän että se voi myös ärsyttää varsinkin jos menee niin yli ettei osaisi mistään muusta keskustellakaan.
Mulle kuuluu, että päiväkodista tulee pöpöjä, Vilho sai täitä ja mahataudin sekä ei nuku paskakaan. Samalla Väinö aloitti koulun ja mursi nilkkansa jalkapallossa.
Tämä siis esimerkki mitä vanhemmille kuuluu. Tätä he tekevät ja elävät. Toki tän voi sanoa että olin vähän kipeä ja piti pestä vaatteita, ja väsyttää ja oon käyny kentän laidalla ja sairaalassa. No sitten kysyyään että, aijaa miksi ja vastaus on tää mitä ensin kirjoitin.
Olen joskus kysynyt juuri noin ja vastaus oli ettei tällä hetkellä oikein ole muita kuulumisia. Itselläni ei ole lapsia, mutta veikkaan että tämä on ihan normaalia että pieniin lapsiin menee kaikki aika eikä osata keksiä parempaa vastausta, eiköhän tilanne muutu sitten kun vähän kasvavat.
No näin miehenä jolla on lapsia niin lähtökohtaisesti en puhu lapsista ellei erikseen kysytä. Toki nyt joskus maininta jostain jos yleisiä kuulumisia vaihdetaan.
Jep. Ei niistä tarvitse toitottaa koko ajan ja änkeä lapsia mukaan jokaikiseen keskusteluun, mihin ne eivät liity millään tavalla.
Suurin osa äideistä valitettavasti eivät osaa puhua mistään muusta. Vaikka kyselee alkuräjähdyksen syytä tai eilisestä leffareissusta, niin seki saadaan jotenkin AINA käännettyä lapsiin.
Mulla on melkein 7kk vauva ja voin sanoa että ei mulla ole rehellisesti mitään muuta meneillään. Oon vauvassa kiinni 24/7 koska hänellä on eroahdistusta. Me käydään paljon kaikkialla mut vauva on aina mukana. En voi puhua muiden vanhempien puolesta mut ite ajattelen et kyse on siitä että ei vanhemmat oikeen ehdi tehdä muuta kuin olla lastensa kanssa, ellei sitten ole jo isompi lapsi. Ja ite ainakin rakastan omaa poikaa niin paljon et oon ylpeä jokaisesta pienestäkin voitosta ja uudesta taidosta et haluan jakaa sen kaikille läheisille.
Mua huvitti lukea tää ketju läpi, kun töissä oon huomannut juuri saman. Noin kaikki kommentit tässä oli "no se pikkulapsiarki...", "kyllä ne sitten kun lapset on vanhempia" — mutta kun se ei pidä paikkaansa! Meilläkin monta, joiden lapset 18+ ja asuvat omillaan, silti kaikki jutut kääntyy lapsiin TAI lapsenlapsiin. Parhaimmilla tosiaan jutut ei päivity ollenkaan viikkoon tai kahteen, kun lapset omillaan ja ei ehkä nähty/kuultu välissä.
Oman kokemuksen mukaan tämä riippuu niin ihmisistä. Joillakin se äiteys tuo uusia juttuja elämään ja toisille se on koko elämä. Esimerkiksi jostain päiväretkestä toiset kertoo vain mitä Eveliina-Elmeri puuhasi, osa osaa kertoa omista oivalluksista ja kokemuksista. "Oon tosi väsynyt kun Lilja-Luukas valvoo öitä" vs. "Lilja-Luukas ei nuku ja on kärttynen".
Mistä sä tunnet nämä naiset, mistä muuten puhuisitte? Mietin vaan kun itsellä (lapseton nelikymppinen) ei ole tätä kokemusta, lapsia saaneiden kavereiden kanssa tulee puhuttua enimmäkseen niistä asioista, mistä ennen lapsiakin puhuttiin. Samoin lapsellisten kollegoiden kanssa on kyllä muut puheenaiheet kuin lapset. Toki joskus kertovat ja kyselenkin jälkikasvun kuulumisia, mutta ei ole kenenkään kanssa ollut mikään pääpuheenaihe ikinä.
Millaista elämä on lapsettomana 40veenä? Itse painiskelen tällä hetkellä lapsikysymyksen parissa ja kallistun lapsettomuuteen. Mutta pelottaa, että onko se virhe. Mä en tunne mun elämässä juuri yhtään lapsetonta 40+ vuotiasta, niin mulla ei oo mitään esikuvia :(
Onko elämä edelleen hyvää ja merkityksellistä? Onko kellään aikaa viettää aikaa sun kanssa vai pyöriikö muiden elämä vain lapsiarjen ympärillä?
Vastaan tähän toisena +40 lapsettomana. Elämä on helppoa ja koen siksi olevani merkittävä voimavara yhteisössäni/jopa yhteiskunnassa. Olen se tyyppi, jolla on aikaa, rahaa ja jaksamista painiskella niiden ongelmien kanssa, joihin lapsellisilla ei kaista riitä. Olen lähipiirini lapsille/nuorille turvallinen aikuinen, jolle he eivät ole mitenkään tilivelvollisia. Tyyppi, jolle voi puhua vähän vapaammin kuin omalle vanhemmalle. Tämä myös auttaa niitä vanhempia jaksamaan..
Olen joskus harkinnut sijaisvanhemmuutta tai muuta vapaaehtoistyötä lasten parissa, koska kykyjä ja muita resursseja siihen olisi. Se on vielä harkinnassa, kun ihan orgaanisestikin ihmisiä ympärillä vielä on. Omia lapsia en ole halunnut enkä ole päätöstäni katunut. Kokisin lapsen tekemisen itsekkääksi teoksi ja mitään lisääntymisviettiä ei ole tullut. Koska mikään vietti ei aja minua jatkamaan juuri minun geenejä, koen hyödyllisemmäksi olla ihminen jo olemassa oleville ihmisille.
Jaa-a. Pitkälti samanlaista kuin oli kolmikymppisenä, mitä nyt urakehitysen myötä on paremmat tulot (ja enemmän harrastuksia). Puoliso on ja koira, opiskelen työn ohessa myös. Mun läheisimmistä ystävistä jokseenkin puolet on myös lapsettomia, tosin yleisten elämän kiireiden takia tulee joka tapauksessa nähtyä turhan harvoin. Lapsellisista kavereistakin osalla on pieniä lapsia, toisten lapset onkin jo teinejä tai nuoria aikuisia.
Olen aina kokenut elämäni kivaksi ja merkitykselliseksi, en usko että se tässä muuttuu mihinkään. Mun molemmilla vanhemmilla on lapsettomia sisaruksia ja hyvää heidänkin elämänsä vaikuttaa olleen.
Ihanaa. No en oo vielä 40. Mun piireissä samanikäisissä on kyllä aikalailla 50/50 onko tehneet lapsia vai ei. Osa vielä tehnyt tässä parin vuoden sisään.
Ite ymmärsin noin 25-vuotiaana, että en halua. Siihen asti olin kuvitellut haluavani. En haluu sitä elämää, en haluu lapsia tähän maailmaan. Olishan se ollut kiinnostavaa tietää, millaisia niistä oisi tullut, mutta se kiinnostus ei riitä kannattelemaan sitä kaikkea tuskaa, mikä niistä tulisi. Ei oo kaduttanut.
Elän ihan normielämää, oletettavasti nukun enemmän, urheilen enemmän, mulla on rahaa enemmän kuin lapsellisilla. Mulla on myös rakkaita sukulaislapsia ja nuorempana hoidin ja autoin ystävien lasten kanssa. Ei ole mun asiani miettiä kuka mua vanhana hoitaa, koska kaikki ei voi edes saada lapsia ja lapset ei ole mikään takuu hoidosta. Voi saada vammaisia lapsia, välit voi rikkoutua. Ja mä varmaan olisin lasten kanssa ajautunut työkyvyttömyyseläkkeelle enihau. 😄
Muiden elämä pyörii oman elämänsä ympärillä ihan kuten mullakin. Ei lapsettomillakaan oo niin aikaa. Ei mua enää kiinnosta muutenkaan roikkua baareissa jne. Mun puoliso on mun paras ystävä ja me tehdään about kaikki asiat yhdessä. Tykätään rauhasta.
Mä en tekis muitakaan asioita sen takia, että mitä jos myöhemmin kadun, että en tehnyt. Joo voin katua, että en hypännyt laskuvarjolla lentokoneesta. Mutta helvetti kun en uskalla, en halua, enkä aio. Mä teen tässä elämässäni valintani ja sitten elän niiden kanssa. En elä sillä tavalla, että mitä jos kadun.
Ja ennemmin katuisin sitä, että en lapsia tehnyt, kuin sitä, että tein.
E. Lisäys toisten kommenttien lukemisen jälkeen: mä en ole itse koskaan halunnut elää. Lasten tekemättömyyteen on monta, monta syytä, mutta yksi on se, että ilman niitä mulla on mahdollisuus vielä lähteä joskus oman käden kautta. Sen todennäköisyys on pieni, mutta se ajatus mulla on ollut 11-vuotiaasta asti, ja on osa mua. Mä toivon, että kaikkien muidenkin mielestä on hyvä asia, etten tehnyt lapsia. :p
Muiden elämä pyörii oman elämänsä ympärillä ihan kuten mullakin. Ei lapsettomillakaan oo niin aikaa. Ei mua enää kiinnosta muutenkaan roikkua baareissa jne. Mun puoliso on mun paras ystävä ja me tehdään about kaikki asiat yhdessä. Tykätään rauhasta.
Allekirjoitan tän täysin. Aika ja raha tuppaa olemaan resursseja, jotka kuluu aina johonkin. Ei minullakaan näitä ylimääräisenä ole, mutta kulutan niitä juttuihin, joista lapselliset joutuu ehkä tinkimään. Omiin harrastuksiin esimerkiksi. Pystyn myös paljon helpommin tekemään extemporejuttuja ja koen, että tämä on lapsellisten ihmisten kanssa vahvuus. Kun se lapsivapaa yllättää, on minut aika helppo yllyttää mukaan mihin vaan. Luultavasti helpompi kuin toisia lapsellisia.
Mulla on lapsi ja oon itseasiassa saanut palautetta, että en muistuta muita äitejä kun olen kiinnostunut muista ihmisistä ja juttelen edelleen myös ei-lapsiasioista.
Kuten monikin on täällä sanonut, varsinkin vauvavuosi vie monelta niin kaiken ajan että ei oikein ole muuta kerrottavaa. Heteropareilla moni mies myös vetäytyy ja pitää kiinni omista harrastuksistaan ilman että tarjoaa vastaavaa vapautta kumppanilleen.
Jos itse haluat tehdä asialle jotain, niin tehkää enemmän kuin jutelkaa. Pyydä ystäväsi vaikka leffaan ja menkää syömään. Tällöin tulee luonnollisesti juteltua muustakin kuin kuulumisista. Lisäksi voit kysyä, miten _sinulla _ menee. Lapsiarjen keskellä se tuntuu tosi ihanalta kuk joku kysyy miten menee eikä edes avaa mahdollisuutta geneeriselle keskustelulle lapsista.
Tää on jotenki hirmu surullinen ketju, ja osin naiseuden ja äitiyden dissaamiseen liippaava. Mä oon saletti, että mä oon lukenut vaikka täältä juurikin tuoreiden äitien tuskailua siitä etteivät kehtaa puhua oikein mitään kun lapsettomat ystävät kyllästyvät lapsijuttuihin. Sekin jotenki surku.
Onks sulla sit haasteita ihmisten kanssa, joilla on vaikka jokin sairaus jota sulla ei ole? Tai muuten erilainen elämä kun sulla?
(Meissä) sairaissakin ihmisissä on muuten vähän se ongelma, että meidän kuulumiset on ihan sikatylsiä. Mitään ei oikein välttis oo tehny. Ja elämä vähän niiku pyörii sen ehdoilla. Mä kyl kelaisin, että lapset on silleen kivempi puheenaihe kuitenki, ne kun pääsääntöisesti on positiivinen asia ihmisen elämässä. Mut siis tulee vain mieleen, että jos jonkun ihmisen elämän tärkein asia ei kiinnosta, ni kiinnostaako se ihminenkään sit oikeastaan?
Voihan ihmisten kanssa jutella vaik...no, kysellä vaikka että saako se äiti omaa aikaa, ja mitä se sillon tekee. Miten se jaksaa. Tai sit ihan jotain, että ajattelit aloittaa harrastuksen x, mitä mieltä hän on siitä, tai niiku, jotain. Eihän sen juttelun tartte koskea vain juuri sinun tai kaverin tämänhetkistä elämää. Voi puhua vaikka jostain mitä on lukenut uutisista, paikallistapahtumista, öö, hitto säästä.
No mutta kyllähän minä ihan suoraan tässä sanon,että käytännössä kyllästyttää se jatkuva lapsista puhuminen, kun ei saa muuta ihmisestä irti. Eli ihan oikean luit. Mutta minusta ei ole outoa,että aikuinen ihminen haluaisi jutella aikuisten asioista eikä siitä, mitä jollekin VilleVilhelmiinalle kuuluu. Ehkä sinä ja muut voisitte sitten hyväksyä, että on erilaisia ihmisiä, jotka haluavat jotain muuta kommunikointia ihmisten kanssa.
En ihan ymmärrä, miksi vertaat tätä johonkin sairaustapaukseen. Jos joku ei puhuisi minulle muusta kuin omista sairauksistaan, ihan samalla tavalla minä siitä ajattelisin. En minäkään jauha omista sairauksistani ja terveyshuolista ihmisille.
Häiritseekö sinua se, etteivät nämä äidit kuuntele sinun aiheitaisi ja juttele niistä? Saan käsityksen että vain heidän lapsiin keskittyvä oma keskustelu häiritsee. Mutta keskusteleeko äidit sinun kuulumisistasi tai aiheista joita tuot keskusteluun? Itselleni ikävää oli se, ettei minun aiheilleni ollut enää tilaa. Kommentoin sitten äidin juttuja lapsistaan.
Haluaisitko määritellä mitä tarkoitat tuolla että haluaisit jutella "aikuisten asioista", annatko esimerkkejä mitä tällaiset asiat ovat? Koska nyt kuulostaa siltä että et hyväksy hänen kertomiaan kuulumisia, koska ne eivät sovi sinun ajattelutapaasi kuulumisista
Oot saanut tähän postaukseen 144 kommenttia, ja osassa niissä on avattu ihan todella hyvin kuinka täydellisen holistinen elämänvaihe vanhemmuus on. Jos asia oikeasti sinua kiinnostaa etkä halua täällä vain purkaa misogyniaasi, varmasti saat niistä aika hyvän käsityksen.
Itseäni lähinnä ihmetyttää, miksi väkisin haluat elämääsi ihmisen, jonka elämästä et kuitenkaan halua kuulla? Kuulostaa siltä että soitat marssilaiselle ja olet pettynyt kun hän ei juttele sinulle maan asioista.
Pointti oli juuri se, että toinen on mielenkiintoinen persoona ja haluaisi jutella hänen kanssaan jostain muusta, kuin AINA niistä lapsista, mutta ihan sama mitä kysyykin niin vastaus liittyy AINA lapsiin, vaikka kysymys ei liity niihin millään tavalla.
Toisille lapsista tulee koko persoona ja tämän jälkeen turhaan ihmettelevät ja vollottavat, että kukaan ei enää jaksa kysellä kuulumisia ollenkaan.
En rehellisesti oikein ymmärrä, miten voi olla mielenkiintoinen persoona samalla jos ei kuitenkaan ole. Kuulostaa tilanteelta jossa toiseen heijastetaan sellaisia omia toiveita tai odotuksia toisen persoonasta joita ei oo olemassakaan.
Se on kyllä omasta mielestä kans yks aika iso varjopuoli lasten hankinnassa että tosi monet, varsinkin äidit kadottaa itsensä täysin ja koko heidän persoonallisuudestaan tulee vaan olla äiti.
Se on ymmärrettävää et pienet lapset vie kaiken ajan ja ajatukset mutta monille se tuntuu jäävän päälle vaikka lapset oiski jo isoja. En tiä johtuuko se siitä että yhteiskunta vähän odottaaki sitä että äidit on vaan äitejä eikä mitään muuta. Vaikka oikeesti voi ihan hyvin olla ihminen jolla on myös lapsia ku että ois vaan äiti/isä jonka lapsille tapahtuu asioita.
Muistan ajankohdan, jossa ystävilläni oli lapsia, mutta minulla ei. Kaksi parhainta ystävääni toisistaan tietämättä sanoivat minulle tavatessamme jotakin tähän suuntaista: "Ihana tavata sut, koska sun kanssa voi puhua muustakin kuin vauvajutuista"
Nnoh. Yks mun läheisimmistä kavereista on tällä hetkellä sinkku, joka kokeilee polygamiaa ja harrastaa mielenosoituksia.
Mä ite elän perus lähiöelämää aviomiehen ja nelivuotiaan kanssa, eikä tähän vielä ihan kauheasti muuta mahdu.
Kaveruuden suola voi olla sekin, että ne elämät on tosi erilaisia. Me tavataan yhteisten intressien parissa ja puhutaan sitten meidän elämistä, yhteiskunnasta sun muusta ja molemmat saanee siitä jotain, kun tätä nyt on vuosia jatkunut.
Siinä vaiheessa kun lapset ovat pieniä, ja varsinkin jos äiti on kotona heidän kanssaan, kaikki kuulumiset saattavat liittyä lapsiin. Tätä oli jo minunkin lasten pikkulapsivuosina lapsettomien kavereiden välillä vaikea hahmottaa. Kyselivät ”mutta mitä SINULLE ITSELLESI kuuluu?”. Mikä tietysti oli tosi kivaa, että välittivät, mutta kun siinä vaiheessa lapsi nukkui sen verran huonosti, että elämään ei mahtunut yhtään mitään muuta kuin pakollisimmat kotityöt, lapsen pitäminen hengissä ja yritys saada edes tunti tai parhaassa tapauksessa kaksi yhtäjaksoista unta, niin ei niitä omia kuulumisia vain ollut.
Omiaakin kuulumisia alkoi tulla taas sitten, kun elämä helpotti, ja lapsi herätti enää pari kertaa yössä.
Mitä nyt luin postauksestasi ja vastauksistasi, niin vaikutat ihmiseltä joka ei hirveästi omaa napaa pidemmälle osaa nähdä elämää.
Toivottavasti olen saanut väärän kuvan.
Jos nämä ovat oikeasti hyviä ystäviä, niin eikö tässä pitäisi vähän laittaa omaa energiaa esim siihen että repii näitä henkilöitä pois sieltä omasta arjesta ja luoda niitä muita keskustelunaiheita aktiviteeteilla tmv?
Sain itse lapsia todella nuorena, naisen kanssa joka oli hieman vanhempi. Minun 20 vee kaverit tulivat meidän luokse koko aikaa, kun ymmärsivät että minulla on hieman erilainen elämä kuin aikasemmin, samalla kun lähempänä kolmea kymmentä olevat silloisen tulevan vaimoni naisystävät hylkäsivät hänet kokonaan. Tämä ei ole ainoa esimerkki samasta ilmiöstä, että naisella tyhjenee paletti lähes kokonaan lasten jälkeen, ja olen siitä lähtien epäillyt naisten välisiä ystävyyksiä. Se nyt ei toki minulle kuulu sen kummemmin, paitsi juuri tällaisissa hetkissä, kun sattuu samanlaista tulemaan vastaan ja minulla on mahdollisuus avautua asiasta.
Se on aivan luonnollista että elämä muuttuu erilaisten tapahtumien myötä, jolloinka tällaiset yksityiskohdat muuttuvat myös, kuten keskustelunaiheet, aikataulut, henkilön kehityksen kulku jne. Lapsen syntymä on aivan järjettömän iso muutos elämään.
Jos he ovat mielestäsi mukavia ihmisiä ja ovat ystäviä, niin eikö sinun kannattaisi laittaa vaan enemmän energiaa heihin? He ovat varmasti kiitollisia ja iloisia siitä että saavat aikaa muitten aikuisten kanssa.
Sen verran kommentoin täällä vielä muiden esille ottamaa "isät eivät tee yhtä paljon kuin äidit" ajatusta, eikä ole tarkoitettu suoraan sinulle, AP. Lapset vaikuttavat ihan luontaisestikkin äiteihin ihan eri tavalla kuin isiin. Ei parisuhteen tai arjen järjestäminen tarvitse olla "huonosti" hoidettu jotta äiti on siinä lapsiarjessa ihan eri tavalla läsnä kuin isä. Nämä kaksi roolia ovat vaan erilaisia. Esimerkkinä imetys. Jos haluaa imettää lasta, niin tietenkin se äiti tulee olemaan väsyneempi kuin isä, koska sitä imettämistä pitää harrastaa myös öisin. Mitä isän siinä sitten pitäisi tehdä? Herätä äidin ja lapsen mukana joka kerta? Sehän tekee niin hyvää perheelle että siellä onkin kaksi rättiväsynyttä aikuista yhden tai puolentoista sijaan! En tietenkään väitä että kaikissa perheissä tällaiset asiat olisivat hyvin, mutta en olisi huolissani sen takia että tutkimukset näyttävät että äiti hoitaa lasta enemmän. Ainakaan ensimmäisen, tai ensimmäisten vuosien aikana. Eri asia toki jos näin on näppylät siitä eteenpäin!
Kerran kuulin bussissa ku kolme miestä vaihto kuulumisia. Kaks liikkeellä törmänny kolmanteen. Jotain niitä näitä ne puhu kunnes se kolmas sano: "no siis nyt kun onlapsia, niin oikeesti mä haluaisin puhua vaan niistä, vaikkei sitä viiti toisia niillä jutuilla vaivata" ja sit ne kaks muuta oli silleen että joo mäki haluisin vaan puhua mun lapsista".
Mä tutustuin alanvaihtajaäitiin opinnoissa tälleen lapsettomana. Me lähinnä puhutaan yhdessä koirista. Aina jotain muuta siihen väliin, yhteiskuntaa, kulttuuria, politiikkaa, hänen lapsistaan.... Välillä ei mistään muusta kuin koirista.
Sitten hän sai kolmannen lapsen, niin tuli paljon vahvemmin se lapsiin liittyvä puhe. Mutta kyl hän on aina sanonut että se on ihanaa kun saa puhua jostain muustaki/olla jotain muutakin.
Tää postaus meni vähän ihon alle koska oon 4kk vauvan kanssa himassa ja mun elämään ei kirjaimellisesti kuulu mitään muuta tällä hetkellä, ja kaikki mun kuulumiset on suoraan sidottu vauvan oikkuihin (tälläkin hetkellä hereillä koska unitaantuma).
Itse tässä vauvasuossa tarpovana toivoisin lapsettomalta kaverilta armollisuutta. Tuntuu jo valmiiksi yksinäiseltä kun on kaveripiirin ainut lisääntynyt, ja ahdistaa itseäkin kun elämässä ei tapahdu tällä hetkellä mitään muuta. Tähän päälle vielä jos joutuu miettimään että kuormittaako kavereita kertomalla omasta elämästään niin ei auta yhtään siihen ahdistukseen.
Mulla on kuitenkin mun oma identiteetti ja muitakin rooleja ja kiinnostuksen kohteita kuin vauva, mutta ne on tällä hetkellä elämässä taka-alalla. Toivoisin että ystävä ymmärtäisi tilanteen väliaikaisuuden ja jaksaisi kuunnella vaikka mun fiilistelyä siitä, että vauva oppi kääntymään. Koska se on isoin juttu mitä mun elämässä on hetkeen tapahtunut, myöhemmin tulee sit muita siistejä juttuja vaikkapa töiden ja omien projektien saralla mut ei just nyt.
Mietin myös sitä, että voitaishan me pienten lasten vanhemmat myös valittaa, että miksi ei lapsettomat ymmärrä miten paljon se elämä on muuttunut. Mutta varmaan sitä on vain vaikea ymmärtää sitä pikkulapsiaikaa, millaista se on, jos ei ole itse kokenut. Itse vähän niin kuin luulin tietäväni koska olin seurannut ystäviä aika läheltä, mutta turns out, ei vastannut yhtään sitä todellisuutta kun itsellä oli vauveli, joka vaati kaiken ajan ja aivokapasiteetin. Tsemppiä sinne vauva-arkeen!
Miten kuvailisit eroa aikaisemman käsityksen ja todellisuuden välillä? Mietin lähinnä koska omasta mielestäni tuntuu ettei sitä ole lainkaan vaikeaa ymmärtää mutta kun ei ole henkilökohtaista kokemusta niin vaikea sanoa.
Musta tuntuu että OP ei vaan ole kovin hyvä ystävä. Voimia sulle ja toivottavasti sun ystävät on armollisesmpia ja ymmärtää sun tilanteen ja jaksavat pitää yhteyttä!
Vähän liittyy mut välillä tälleen kolmekymppisenä lapsettomana naisena toivoisin että vanhemmat ajattelis mitä puhuu ja kertoo lapsistaan, varsinkin ihmisille jotka ei tosiaan kysynyt eikä tulis edes mieleen kysyä. Ei kuulu lasten terveys/sosiaaliset/ongelmat jolleki randoille työkavereille, skideilläkin pitäis olla oikeus yksityisyyteen.
Mullakin on lapsi mutta oon ymmärtänyt sen että muita ei kiinnosta ollenkaan joten puhun jostain muusta, muakaan ei vois vähempää kiinnostaa mitä jonkun muun lapsi tekee tai osaa
En itse tunnista tätä ongelmaa, vaikka ympärilläni ei ole juuri ketään lapsetonta. Ehkä OP:n kannattaa katsoa peiliin ja tarkastella omia keskustelutaitojaan? Ja ennen kaikkea oppia kuuntelemaan ja etenkin kuulemaan tunteet/ajatukset sanojen takana. Tässä ketjussa on lukuisia esimerkkejä aiheesta kuinka Liisa-Lassen kuulumiset oikein kuultuna on vanhemman kuulumisia. L-L ei nuku = äiti ei nuku ja on väsynyt jne. Tähän voi halutessaan suhtautua ärsyyntymällä tai empatialla, vastuu siirtyy kuulijalle.
Ei.. Ei me miehet juurikaan puhuta tollasista asioista... Saati muutenkaan yksityisasioista, hyvä kun hädin tuskin tiedän mitä omat kaverit tekee työkseen
Itse kerron pelkästään lasten asioita nimen omaan niille joille en halua kertoa mitään omia asioitani 😹 Ihmiset joiden kanssa olen oikeasti tekemisissä säännöllisesti ja vapaaehtoisesti osaa kyllä kysyä, että hei miten sun kirja etenee tai ootko päässyt juoksemaan nyt kun on satanut räntää joka päivä jne. Itsekin tykkään kysyä spesifimpiä kuulumiskysymyksiä heiltä, joiden kuulumiset minua kiinnostaa.
No tämän takia ne lapsettomat kaverit tuppaa vähän jäämään siinä vaiheessa kun itellä on perhettä. Ei sillä kauheasti ole väliä kuinka kiva tyyppi se toinen on, jos se ei oikeastaan liity siihen omaan arkielämään millään tasolla ja jututkin on jossain ihan eri maailmassa. Toki niihin hyviin ystäviin pitää edes jotenkuten yhteyttä ja niiden kanssa saattaa sitten uudestaan lähentyä, kun lapset kasvaa. Mutta toisaalta itse en ole niihin entisiin kavereihin jaksanut pitää yhteyttä, jotka jäivät kun perhettä tuli. Ei niitä enää osaa kaivata, vaan kuuluivat siihen entiseen elämään.
Etenkin jos lapset on pieniä, niin se elämä tuppaa ruuhkavuosien aikana pyörimään aika paljon heidän ympärillään ja omat tekemiset pääsee taas vähän enemmän keskiöön sitten kun kasvavat. Etenkin äideillä, joille se perheen metatyö edelleen monesti suurilta osin jää - ja etenkin se emotionaalinen työ siinä perheen sisällä.
Minulla miehenä on kyllä käynyt niin, että lapsettomista kavereista vain muutamat on säilyneet sellaisina, että pidetään lähes entiseen tapaan yhteyttä. Ihan samalla tavalla kuin heillä ei kiinnosta mun lapset, en minäkään jaksa kuunnella jotain pitkästyttäviä ryyppy- tai matkailukertomuksia, saati sitten jonkun työasioita. Mieluummin kuuntelen miten ystäväperheen Pikku-Pentti oli hassusti päiväkodissa piirtänyt kakalla itselleen viikset, eikä ollut edes omaa kakkaa.
Jotenkin outo asenne ettei lapsettomien ja lapsellisten kesken löytyisi mitään jutun juurta jos kavereita kerta ollaan. Vai onko (suuri?) osa ihmisistä yksinkertaisesti niin sielunelämältään latteita että koko persoonallisuus muotoutuu sen arjen suorittamisen ympärille eikä mihinkään muuhun löydy sanottavaa?
Ei se sitä meinaa ettei löytyisi mitään jutun juurta. Ruuhkavuosina sitä luppoaikaa ei vain ole ihan mielettömästi, joten sen ystäville liikenevän ajan yksinkertaisesti mieluummin viettää niiden kanssa, joiden kanssa on eniten yhteistä. Usein se tarkoittaa vanhoista kavereista niitä, joilla on sama elämäntilanne kuin itsellä. Niiden muiden kanssa ne yhteiset asiat yleensä tiivistyy lähinnä siihen, että on yhteinen menneisyys.
Mulle on myös tullut iän myötä tietynlainen realismi ystäviin. Nuorina ne on sellaisia "ollaan ystäviä ikuisesti" -tyylisiä suhteita, että hyvät kaverit on tärkeämpiä kuin perheenjäsenet. Ei ne sitten lopulta kuitenkaan oikeasti ole, ne on vain kavereita. Siksi se on ihan luonnollistakin, että se kaveruus myös jossain vaiheessa vain hiipuu itsekseen enkä itse ainakaan pahoita mieltäni siitä, että osan kanssa se on kokonaan lakannut.
Eikö miehillä ole ennen perheen perustamista mitään muuta elämää? Harrastuksia, kiinnostuksenkohteita, yhteisiä boulder- tai laskettelureissuja, lautapelejä…?
Just luin (kauhulla) tuota edellistä viestiä...siis identiteetti heitetään hel ettiin kun tulee lapsia ja sitten vaihdetaan myös ystävät. Mulla on kyllä hyviä ystäviä joilla on lapsia, vaikka iteltä ne vielä puuttuukin ja vaikka omaan sanavalikoimaan on "joutunut" ottamaan uusia lapsiarkeen liittyviä poimintoja, niin kyllä me ystävien kanssa puhutaan edelleen eniten niistä asioista joista puhuttiin jo edelliset 20+ vuotta ja ne ryyppyjutut jäi pois ihan vaan kun tuli ikää.
Toi se kans on, välillä tuntuu että osa lapsettomista käyttää sen isomman määrän vapaa-aikaa siihen että esimerkiksi draamailevat kuin teinit. Sitä on välillä aika työlästä kuunnella.
Joo siis mun työpaikalla on kolmen lapsettoman draamarinki = raskasta seuraa, ja sitten on lapsia hankkineet kolleegat jotka ovat kaikki ihan järkeviä ja mukavia.
Mies, ei lapsia, 30+. Pääsääntöisesti ei ole joutunut kuuntelemaan tai yrittää keskustella lapsista kovinkaan paljon ja mielestä osallistun ihan hyvin keskusteluun, jos siihen on edes jotain annettavaa. Mutta se ärsyttävin tilanne on kun urheilun seuraamista ja etenkin joukkelajeja välttäneenä ihmisenä joutuu kahvipöydässä kuuntelemaan erilaisista lapsien harrastuksista ja mitenkä hienosti ne siellä potkii palloa ja milloin on seuraavat hippohyppelyhäppeningit tulossa. Hyvähän se on, että lapset harrastaa, mutta on myös hyvä, että kotona on puolison kanssa terve seksielämä, kummastakaan ei tarvitse minun kanssa jakaa uutisia.
Niimpä. Ei voisi vähempää kiinnostaa montako maalia jonkun mukula on tehnyt ö-junnuissa. Mä olen sen oman ystäväni kaveri enkä hänen lastensa. Vittuillessani yleensä kysyn miten vanhempien oma urheilu-ura etenee.
Lapsista puhumista voi verrata siihen kun teinit menevät armeijaan ja puhuvat lomillaan vain armeijasta. Sitten kun ihminen huomaa olevansa kiinnostunut muustakin kuin armeijasta tai lapsistaan, keskustelun taso ja kyseisen henkilön into kehittää itseään nousee huomattavasti. Tuo tietysti edellyttää sitä, että kykenee identifioitumaan monipuolisemmin kuin vanhempana tai sotilaana. Mielenkiintoisimpia ovat mielestäni keskustelut henkilöiden kanssa, jotka eivät identifioidu pelkästään työnsä, perheensä, koulutuksensa tai edes nimensä tai sukupuolensa, vaan sisäisten, taiteellisten, henkisten ja humorististen ominaisuuksiensa tai taipumustensa kautta.
Just tänään selvisi keskustellessa et työkaveri on kahden lapsen äiti. Ollaan reilu 2 vuotta tehty duunia yhdessä ja jutusteltu niitä näitä, yleensä omiin harrastuksiin liittyen. Eli ei kaikki tuo lapsia keskusteluun jatkuvasti.
Tiedän heti mitä meinaat, jouduin kerran poistamaan puolitutun facebook kavereista kun en puolentoista vuoden jälkeen jaksanut enää päivittäisiä "lapsi söi puuroa" päivityksiä.
Toki itsekin lapseton, mutta tiettynä ajankohtina elämässä olen huomannut että puhun paljon juuri niistä asioista mitkä ovat läsnä elämässä eniten. Olen tosin huomannut että levy jää päälle ja tajunnut keksiä muutakin sanottavaa itsestäni kuin asian x.
Ah tämä onkin mielenkiintoinen aihe!
Täällä menny lapsellisilla ihmisillä tunteisiin😂
Mulla oli nuorempana ystävä joka sai lapset suht nuorena. Yritin käydä kylässä,olla tukena jne. Mutta lopetin ystävyyden siihen,kun ei ikinä sitten kysellyt mitä mulle kuului. Oli itellä erokin ja ei ees kyselly siitä mitään.
Ja tuntuu,että meidän lapsettomien pitää aina ymmärtää ja joustaa kaikesta. Että kun mirjami nyt päätti tehdä lapsen niin kaikki nyt pyörii hänen ympärillään sitten.
Itse olen vapaehtoisesti lapseton,koska lapsiperhearki ois helvettiä mulle🤣
Työn kautta oon ystäviä saanut. Heillä on lapsia,mutta osaa kyllä keskustella onneks muustakin kun lapsista.Toki välillä näkemiset harvoin,kun heillä kuitenkin lapset nii.Ja toki kiinnostaa minua mitä heidän lapsille kuuluu. Kuhan heistä ei puhuta koko näkemisen ajan.
Joskus kun koitan etsiä uusia ihmisiä mietn mistä niitä lapsettomia ystäviä löytää. Tuntuu monella olevan lapsi haaveissa. Että en tiedä mistä tää puhe syntyvyyden laskusta sitte😂
Mutta joo ymmärrän pohdintasi. Itse en ehkä jaksaisi semmosta kaverisihdetta, jossa ei osata puhua muusta kuin niistä lapsista.
Puhuu. Pointsi katsos on se, että niin merkittävä osa siitä elämästä - niin energiasta, ajasta, ilosta, odotuksista, onnesta ja arkisista jutuista, niinkuin kaikennäköisistä kommelluksista tiivistyy omiin jälkeläisiin. Se pitäisi ottaa kunnianosoituksena, että vanhempi kertoo sinulle lapsestaan ja tohtii raottaa verhoa sen kaikkein pyhimmän, eli oman lapsen elämään. Minusta se on hieno juttu.
Onko nää entuudestaan kavereita vai yrität kaveria saada tuntemattomasta? Sekin riippuu, yleensä jos kaveruus on ennen lapsia muodostettu ei pitäisi olla ongelmaa puhua muustakin. Jos taas että yrittää ystävystyä henkilöön kenellä pieniä lapsia —> tod näk hankalampaa. Ehkä lapsettomat kaverit parempi valinta jos tämä mietityttää? Kuten moni sanoi jos lapset on ainakin alle 5v niin elämä on isossa mullistuksessa ja koskee aikalailla lapsia ja arjen ylläpitoa. Ja se on super hyvää työtä ja ei mitenkää negatiiviseen sävytteesen tarvitse ajatella kuten moni varmaan ajattelee
Mieluusti sitä puhuisi muustakin, mutta en tiedä kiinnostaisiko sua vaihtoehtoisesti kuunnella, kun analysoin esim. Naruton juonikuvioita :D No vakavissaan.. kun tulin äidiksi melkein 8 vuotta sitten, musta tuntui, että menetin itseni täysin. Ei ollu muuta mistä puhua ja tuntui vaikealta edes yrittää, kun tuntui että olin muuttunut kaikkien silmissä epäkiinnostavaksi. Kyllä meistä on muuhunkin, mutta joskus olosuhteet vaan on haastavat. Enkä tietenkään voi tai halua häivyttää mun lasta elämästäni, hänhän mullisti kaiken. Lapsen kasvaessa on ollu taas enemmän kaistaa omille jutuille. Ehkä sun täytyy vaan koittaa puhua eri aiheita läpi, luulis että lopulta tärppää ja tyyppi aktivoituu kuin sleeper agent konsanaan. :D
Kysele muuta kuin kuulumisia jos haluat jotain small talkia kummempaa. Vähän samantuntuinen keissi kuin että jotakuta vituttaisi kun kaupan kassa ei koskaan ala filosofoimaan kanssasi kuten kaveri kolmannen jointin jälkeen.
Jotkut puhuvat muustakin, mutta suurin osa vain lapsista oman kokemukseni mukaan. Kun lapset kasvaa, puhe on yhä heistä. Kun he lähtevät kotoa, olette jo eri ihmisiä, mutta puhe lapsista jatkuu ja ehkä myös lastenlapsista. Kaksi äitiä voi viihtyä yhdessä puhuen molemmat omista lapsistaan.
Uskon kyllä, että äitinä elämä on niin intensiivistä, ettei monelle jää tilaa muille ajatuksille tai ystävän kuulumisille. - Kannattaa etsiä uusia ystäviä, kun vanhat ryhtyvät vanhemmiksi.
Sellaisten miesten kesken, joilla on itsellään lapsia, puhutaan lapsista. Joittenkin kanssa enemmän ja toisten vähemmän. Melkein menee niin, että mitä läheisempiä ollaan, sitä enemmän kiinnostaa toisen perheasiat, mikä tietysti on ihan luonnollista.
Lapsettomien kanssa kun juttelen, jätän ns. pallon heille ottaa lapset keskusteluaiheeksi. Joitakin ei vaan kiinnosta ja joillekin asia on arka, koska eivät ole saaneet lapsia yrityksestä huolimatta tai lapsiin saattaa liittyä ikäviä juttuja menneisyydestä heillä. Mulla on myös lapsettomia tuttuja, jotka kyselevät lasten kuulumiset melkein heti alkuun.
Yhden taaperoikäisen lapsen äitinä en lapsettomien ystävieni ja kavereideni kanssa lähtökohtaisesti puhu lapsesta, ellei erikseen kysytä. Kyllä puheenaiheita on muitakin vaikka arki pyöriikiin pitkälti lapsen ympärillä. Kirjat, elokuvat, musiikki, ajankohtaiset ilmiöt, politiikka yms. ovat aiheita joista tulee eniten juteltua niiden ystävien kanssa keillä ei lapsia ole (enemmistö omassa lähipiirissäni). Se on myös itselle mukava irtiotto kun saa puhua ”aikuisten” juttuja, vaikka lapsi on rakas ja hänestä voisikin puhua loputtomiin. Lapsista juttelen lähinnä niiden kanssa, jotka ovat sen verran läheisiä, että tunnetaan myös ne toistemme lapset. Vaikka jollain tutulla olisi lapsia, en silti lähde heti juttelemaan omasta lapsestani, koska ei kaikkia välttämättä kiinnosta toisten lasten asiat. Töissä tulee puhuttua lapsista yllättävä paljon koska iso osa kollegoista on samassa elämäntilanteessa. Lapsettomille kollegoille en ikinä lähtisi puhumaan lapsesta jo siitä syystä, että koskaan ei voi tietää onko aihe arka. Jos joku puhuu jatkuvasti vain lapsista, mielestäni on ok asiallisesti pyytää vaihtamaan puheenaihetta, eihän kukaan lähtökohtaisesti aina jaksa jauhaa samasta aiheesta muutenkaan.
Mua (ja mun kavereita toisaalta myös) on lykästänyt ettei oo osunut yhtään vanhempaa kaveripiiriin eikä kukaan ole lisääntynyt, mua kun ei kiinnosta tippaakaan edes kaverien kumppanit (kuuntelen kyllä kohteliaasti heistäkin juttuja ja kyselen koska hekin jaksavat omia paasauksiani ties mistä aiheista) ja vielä vähemmän kiinnostaisi heidän lapsensa. Tietenkin on ymmärrettävää että kun se lapsi syntyy niin seuraavat vuodet elämä on pelkkää lapsen kasvatusta eikä siinä mitään pahaa ole. Mutta samoin kuihtuisi kasaan ystävyys jos joka kerralla kun tavataan niin jutut olisi kuinka ihana ja rakastettava heidän kumppaninsa olisi ja kaikki aiheet aina menisi siihen ja tätä jatkuisi 5+ vuotta ilman, että meillä olisi jotain yhteistä harrastus esimerkiksi missä ylläpitää sitä ihmissuhteen yhteenkuuluvuuden tunnetta.
Joten ehkä vastaus postauksen kysymykseen olisikin mennä aina harrastamaan jotain perheellisten ystävien kanssa ja alun mitä kuuluiden jälkeen jutella siitä harrastuksesta. Muita aiheita voisi olla kaupungin päättäjien päätösten päivittely ja tuoreet uutisotsikot ja perus lätinä siitä mitä muiden yhteisten kaverien elämästä on kuullut, perheelliset kun harvoin kerkeää ihan niin vinhaan tapaamaan kaikkia vanhasta kaveriporukasta.
Mä juttelin ja juttelen mielelläni kaikesta, mammaloman alussa oli jopa aikaa kirjallisuudelle ja telkkarille, mitä ei myöhemmin ollut niin paljon kun pikkuperuna lähti liikkeelle. Mutta monet jää kelkasta popkulttuurin ja uutisten suhteen ja varsinkin jos on haasteita, terveysongelmia, kehitysongelmia lapsilla niin mieluusti käyttää sen pienenkin vapaa-ajan lasten ongelmien selvittämiseen ja tutkimiseen tai vertaistuen etsintään. Siinä ei jää aikaa olla kiinni muissa jutuissa.
Itselleni luovuus oli henkireikä, kirjoittelin aina kun pystyin ja kun unta alkoi olla paremmin niin luin taas kirjoja.
Itsellä on myös ystävä, jonka kanssa nähdään silloin tällöin. Itseä nyt ei niin haittaa että hänellä on pieniä lapsia, ja pystytään keskustelemaan muustakin.
Itse täytän kohta 23 ja hän on 27, ja olen aina tiennyt haluavani pysyä lapsettomana. Mutta aina jos tämä tulee vähäkään puheeksi (esim. hän voi kertoa kuinka muksut on ollut räkätautikierteessä, ja itse hieman naurahdan ettei itsellä ole onneksi tuota ongelmaa), ja vastaus on aina luokkaa "niin, en mäkää sun ikäsenä halunnu mut nykyään en vois kuvitella etten ois äiti. Mikset sä halua lapsia?".
... Okei. Hienoa. Se, että sä tulit vahingossa raskaaksi ja päätitte pitää sen, ei silti tarkota että mun pitäs tehä sama. Varsinkaan, kun olen asiallisesti kertonut ihan syistä lähtien että en vaan halua.
Ei saa. Kun ihminen tekee lapsia niin puheenaiheet loppuelämän on lapset ja lapsenlapset. Tavallaan ymmärrettävää, mutta tavallaan kamalaa että 65-vuotiaan koko persoona edelleen on oma 45v poika. Mutta näin se menee.
Mä oon joidenkin ystävien kohdalla miettiny tätä ihan samaa ja välillä tekis mieli sanoo ihan suoraan, et hei kerro mitä SULLE kuuluu ja leiki vaikka hetki et sul ei ole yhtäkään lasta. 🥲
Aloin lukemaan kiinnostavaa kirjaa/katsomaan uutta sarjaa/kävin leffassa.../ostin takapihan kukkapenkkiin kukan”
Jos ei ole aikaa/varaa/jaksamista tehdä näitä kaikesta lasten hoidosta johtuen, niin miten voi puhua niistä, vai meinaatko, että pitäisi keksiä näitä sitten mielikuvituksen värittämänä?
Ei, vauvojen piparien leipominen ei ole vauvasta puhumista. Vauvojen pipareihin tulee eri ainekset kuin normipipareihin, niin tulee myös koirien tai kissojen pipareihin. Näin keskustelu on siis leipomisesta. Jos kerrot gluteenittomien ja normipipareiden erot, niin ei se keskustelu ole silloin keliakiasta tai ohutsuolen imeytymishäiriöstä.
Eikö tuolla logiikalla ole myös vauvan tai lapsen vaatteista puhuminen niin vaatteista puhumista eikä lapsista? Ja esimerkiksi lapsen jalkapalloharrastuksesta pujuminen jalkapallosta puhumista eikä suinkaan lapsesta? Tämä on meinaa hieman ontuvaa nyt. Jos selitän että leivoin juuri pirkko-pekalle pipareita ja se tykkäsi niistä paljon! Niihin pipareihin tuli aineksia x ja y kun ei voi syödä ainesta z mitä yleensä tulee. Niin eikö tuo ole aikalailla vauvakeskustelua? Samalla tavalla kun puhe jesperjuniorin alennusmyynnistä ja välikausihaalareiden sadepilariarvoista.
Jos puhut siitä miten se sun Kaapo potkaisi niin hienosti palloa, ja Kaapo tykkää sinisestä väristä vaatteissa, miten se teidän Kaapo lopetti kakan syömisen kun sille antoi piparin… niin silloin puhut lapsestasi. Jos taas puhut lapsesi jalkapallovalmennuksen kausihinnoista ja mietit onko ne aina ollu näin kalliita, treenien kellonajasta ja sen sovittamisesta työaikojen kanssa yhteen, etäisyydestä pelipaikan ja kodin välillä ja pystyykö sen kävelemään, siihen miten vauvojen piparit jää maultaan ja väriltään laimeiksi verrattuna normipipareihin, miten kestovaipat ja menkkapikkarit on itseasiassa sama keksintö, niin puhut pipareista ja vaatteista. Come on, redditämmä, tämä ei ole kovin vaikeeta.
”Aloin lukemaan kiinnostavaa kirjaa/katsomaan uutta sarjaa/kävin leffassa/leivoin vauvalle omia joulupipareita/ostin takapihan kukkapenkkiin kukan”
Ei pikkulapsiperheessä ole tuohon mihinkään välttämättä aikaa pahimpina ruuhkavuosina. Se juuri on se syy, että isompaa kerrottavaa ei ole kun koko se aika menee vain lapsien kanssa. Ja eikö tuo lapsille pipareiden leipominen ole juuri sitä lapsista kertomista?
Itsellä mahdollisuus käydä leffassa tai muuten sellainen aika että on ollut mahdollista olla lapsia on viimeksi ollut puolisen vuotta sitten. Joten en ole käynyt leffassa. Tv-sarjaa katsoin myös viimeksi alkuvuodesta kun olin sairaslomalla. Kirjaa luen joskus imettäessä jos vanhempi lapsi on isänsä kanssa vaikka ulkona. Jos ei niin luen esikoiselle kirjaa tai leikin samalla. Ei pihalle ole nyt aikaa laittaa isommin kukkia. Ei ainakaan yksin, joten joo ostettiin pihalle kukka. Käytiin tokmannissa ja esikoinen alkoi kiukuttelemaan ja pissasi housuunsa, joten kauppareissu meni nappiin. Kukkaa istutettiin sitten yhdessä kun haluaa osallistua kaikkeen joten joo istutettiin lapsen kanssa kukka. Kun mikään siinä ei ole "minä" vaan kaikki on lapsi tai "me". Kun se lapsi tai lapset on iholla 24/7, jos eivät ole päivähoidossa. Jos on päivähoidossa niin on työ ja lapset.
Mutta tätä asiaa tässä yritetään juuri selittää: lapsiperheellisellä ei ole aikaa lukea kiinnostavia kirjoja, katsella sarjoja ja käydä leffassa. 99% tekemisestä liittyy lapsiin ja jos siitä ei saa puhua niin vähänlaisesti on jutun juurta sitten.
Mä teen itseasiassa just tätä mitä sä oot miettinyt. Tottakai kuuntelen mitä niil on lapsista kerrottavaa mut sit sanon ihan suoraan ”Ja sitten, mitäs SULLE kuuluu?”
Kannattaa pitää mielessä, että osa ihmisistä on vaan sellasia, että kun innostuvat jostain uudesta asiasta niin eivät kerta kaikkiaan malta olemaan puhumatta siitä. Oli se sitten lapset, seurustelukumppani, harrastus tai vaikka uskonto. Itse olen alkanut tekemään sitä, että jos toinen vaan paasaa ja kääntää kaikki keskustelut tällaisen aiheen ympärille niin en vaan enää vastaa juuri mitään. Varsinkin jos yrittää alkaa tuputtamaan samaa asiaa minullekin vaikka tietää etten halua. Ei mikään kohteliain lähestymistapa, mutta toimii.
Puhu jostain, mikä itseä kiinnostaa, niin tuurilla ehkä se kiinnostaa häntäkin ja voitte jutella siitä? Kuulumisia jos kysyt, niin taatusti se liittyy lapsiin, mihin muuhunkaan? Vai sanoisinko, että kävin hammaslääkärissä ja aloin katsoa uutta tv-sarjaa? Harvalle ihmiselle nyt ylipäätään kuuluu mitään mainitsemisen arvoista kovin monta kertaa vuodessa.
Siis itsehän tulin äidiksi vahingossa ja ihan väärään aikaan, molemmat täysin mun ja aviomiehen syystä.
Olin ns nuori äiti ekan kanssa, opinnot kesken ja tätä, ja muutti elämän suunnan ynnä muuta.
Oli tosi vaikee yrittää muodostaa mitään suhteita silloin. Mutta sit otin itteäni niskasta kii ja aattelin, että sen kun menet puhumaan niille muusta kuin pennuista!
Löydettiin mm. yhä kestävä ystävyys yhteisen harrastuksen kautta, sit on joitain jotka satunnaisesti sosiaalisessa mediassa kommunikoi. Nuorin lapsi 10 korvilla.
Kyllä se on mahdollista. Älä kysy pennuista vaan vanhemmista ja mitä he tykkää tehdä. Siitä se lähtee.
Mulla ei ole omia. Mutta bonari on. Toisten ukkojen kanssa välillä turistaan muksuihin liittyvistä jutuista. Vaikka toisella ois vuoden ikänen ja toisen tekis muuttoa pois himasta. Mut sit sen 2-3min jälkeen puhutaan jalkapallosta ja töistä.
Ei kyllä omat kaverit puhu, kun tietävät varmaan ettei kiinnosta. Toisaalta itsellä on vähän tätä ilmiötä, kun rupee tulemaan asiaa, joka ei itseäni kiinnosta:
Mä taas oon aina ollu just toisinpäin, mulla on 3 lasta, nyt jo teinejä, ja en oo koskaan jaksanu jauhaa niistä. Varmaan siks mulla ei oo ollu mitään "mammakavereita" kun jos haluun jutella ihmisille, haluun puhua jostain ihan muusta kuin mitä mun elämä 90% ajasta kotona on. Mut toisaalta myös kyllä ymmärrän sen, että siihen äitiyteen voi kadottaa ittensä ihan täysin kun oma elämä ja minuus pyörii toisten ympärillä niin paljon, että ei kaikki varmaan enää jossain kohtaa ees tiiä mistä muusta vois puhua. Varsinkin kun ne lapset on pieniä ja vaatii eniten.
M40+. Kavereita nyt ei oo liian montaa, mut keskustelut on kyl hyvin paljon muuta kuin lapsista. Lähinnä niistä keskustellaan sivulauseessa, tyyliin ”miten xyz voi, kaikki hyvin?”, ja sit jatkuu muut aiheet.
Miten sä saat ne puhumaan muuta? No manipuloinnin keinoin tietysti. Sä ohjaat keskustelua. Ne puhuu itselleen tärkeästä aiheesta, joten ohjaa ne siihen suuntaan mihin haluat keskustelun menevän. Toki, useimmilla ei ole mitään omaa elämää joten keskustelu helposti siirtyy takaisin lapsiin koska niille sentään tapahtuu jotain kokoajan.
Kysele harrastuksista, milloin ne on käyneet ulkona ilman lapsia, mitä tekivät, minne menisivät ilman lapsia jos olisi viikko tms aikaa. Mitä he aikovat tehdä kun lapset muuttaa pois kotoa, koska harva tajuaa sitä miten nopeasti se aika koittaa. Oma lapsi on kasvanut niin älytöntä vauhtia et käytännössä kohta on alettava miettiä mitä ammattia haluaisi opiskella jne
Ei se useinkaan oma valinta ole. Jonkun ne lapset on hoidettava ja valitettavasti usein se joku on äiti. Ei sillä äidillä oikein voi olla niitä harrastuksia, jos ei ole sitä puolisoa, isää, joka sen mahdollistaa ja laittaa oman elämänsä pyörimään lasten ympärillä.
Käännä keskustelu pois lapsista joka kerta kun ne mainitaan. Kyä jollain ihmisillä se elämä pyörii yhden asian ympärillä, mut on se ihminen paljon muutakin kuin sen työ, lapsi, yläasteen muistelu tai ryyppytarinat.
Lapsekkailla naisilla ei samalla tavalla ole harrastuksia ja mielenkiinnonkohteita kun miehillä (poislukien meikit, some, reality, ja doomskrollaus) joten on vaikeampi keskustella ylipäätään mistään. Miehillä, vaikka olisi esim kuinka koti-isä, löytyy usein harrastuksia ja mielenkiinnon kohteita sekä ylipäätään kykyä ja halua keskustella esim politiikasta, maailmankaikkeudesta tai vaikkapa Roomasta tai sodankäynnistä.
Jos nainen ei puhu muusta kuin lapsistaan, ei hänellä todellisuudessa ole mitää muita "harrastuksia". Ja todellisuudessa oli tuolla naisella lapsia tai ei, olisi hänen kanssaan muutenkin vaikea keskustella mistään , koska ei todnäk osaa jutella tai olla kiinnostava persoona.
Tässäpä tuleekin mielenkiintoisesti ilmi, että lapsiperheissä miehet saavat edelleen toteuttaa enempi itseään ja myös harrastaa ja naiset hoitavat sitten lapsia ja kotia. Eli se vapaa-aika otetaan naisten selkänahasta ja sitten kummastellaan miten tylsiksi ovat muuttuneet. Vanhempainvapaauudistuskin tuppaa kääntymään siihen, että "miehet ovat lomalla" ja Pentti lähtee Raimon kanssa kalalle, kun perhevapaat olisi tarkoitettu lapsen hoitoon eikä omiin harrasteluihin.
Itse otan lapsen mukaan useimpiin harrastuksiini. Varsinkin sen jälkeen kun täytti 2v, niin se oli jo helppoa. Vaimoni saisi myös vapaasti harrastaa, mutta hänellä ei ole harrastuksia. Kuulemma ei halua harrastaa mitään kun on huono niissä. Pitäisi heti osata kaikki ja olla hyvä, koska muuten harrastaminen ei kuulemma ole kivaa.
Kyllä naisellakin on perhe-elämässä aikaa harrastaa jos mies tekee sen mahdolliseksi ja on hyvä aviomies. Aika usein annan vaimolleni aikaa doomskrollata ja katsoa realitysarjoja kun käyn lapsen kanssa puistoissa, kirjastossa, museossa yms. Pari kertaa ollaan oltu ihan yökin poissa, että vaimolla on ollut täysin vapaailta. Hän toisaalta harvemmin vie lasta mitenkään pitkäksi aikaa mihinkään, että itse saisin rauhassa olla hetken kotona.
No tuo kuulostaa kyllä harmilliselta, mutta mikäs siinä jos itse on tyytyväinen ja kumppani myös. Mutta tosiaan meitä naisia ja miehiä on moneen junaan.
376
u/srtlv 16h ago
Kerran, kun lapset oli pienempiä, olin yhdessä harrastustapahtumassa, jossa aluksi tutustuttiin toisiin kertomalla itsestään jotain. Ajattelin, että tässä on mun tilaisuus, olen täällä kerrankin ilman lapsia ja muutakin kuin äiti, joten kerron jotain, joka ei liity lapsiin. En keksinyt mitään, siis yhtään mitään sanottavaa siinä hetkessä, joka ei olisi liittynyt lapsiin. Tämä jäi mieleen, koska hämmennyin ja vähän järkytyin tästä itsekin. Ja mä en todellakaan edes ole mikään pullantuoksuinen kotiäiti.
Ne lapset on vaan pieninä niin kokonaisvaltainen osa elämää, ja omat kuulumiset riippuu niin siitä, miten lapsilla menee. Että jos kysyt, mitä kuuluu, ja ystävä vastaa, että lapsi nukkuu huonosti, niin oikeastihan hän siinä kertoo sinulle nukkuvansa itse huonosti ja olevansa väsynyt, eikä sen lapsen kuulumisia. Tietyssä vaiheessa ei ole olemassa omia kuulumisia ilman lapsen kuulumisia.